Ikkunasta avautuva näkymä oli yksi koronakevään pelastuksista. Tuijotin sinisenä siintävää merta kuin Picasson tauluja. Merellä ei näkynyt ketään, sillä sen käyttö oli kielletty aina heinäkuulle saakka. Mutta se oli kaunis. Tuulesta väreilevää, sinisen eri sävyissä hohtavaa aavaa eivät virukset vaivanneet. Päinvastoin. Meri elpyi ja lepäsi.
Moottoreiden pärinä on sittemmin palannut. Samoin eriväriset purjeet ja dragon boat-joukkojen rumpujen tasainen pauke. Leijasurffaajat, purjelautailijat ja vesijetit. Meri on täynnä elämää ja sieluni on vetäytynyt sitä kohti.
Olen istunut purjeveneessä koko ikäni. Pelkäsin lapsena tuulta ja vaadin isää laskemaan purjeet. Vinossa kulkeminen oli pelottavaa ja olin varma, että kaiteeseen kiinnitetyssä pyöränistuimessa istuva veljeni putoaisi mereen. Kova tuuli sai posliinilautaset lentelemään. Kerran hautasin erään haljenneen arabialautasen kopion meren syvyyksiin ja leikin Titanicia. Keulassa istuessa vene hakkasi vasten aaltoja ja olimme kuin huvipuistossa.
Köli, kikkitalja, etupurje. Reivaa, kiristä, tee siansorkka. Mitään niistä en osannut. Mutta ymmärrän taas vähän enemmän miksi.
Kuukausien odotuksen jälkeen lähi-pursiseura (joka on lähempänä kuin lähikauppa) aloitti purjehduskurssit. Olin ensimmäisenä eturivissä kuulemassa, kuinka tutut termit kääntyivät englanniksi. Kaikki muu olikin vierasta. Veneistä puuttui moottorit, jonka varaan kokenutkin merenkävijä lopulta varaa. ”Minne tuuli kuljettaa” alkoi soimaan päässäni pahaenteisesti.
Riisutussa Zest-veneessä tuuli ja purje näyttelevät päärooleja. Sivuroolissa esiintyy avustaja (=minä), joka koittaa asetella purjeen justiinsa hyvään kulmaan suhteessa tuuleen. Pinna on pitkä (ei minun, vaan veneen) ja sillä ohjataan. Se pitää laittaa käännöksissä hassusti selän taakse, joka aiheuttaa usein veneen äkillisen käännöksen ja lopulta kaatumisen. Tällöin tukeudutaan köliin, jota alas painamalla vene kääntyy takaisin asemiinsa. Veneeseen noustessa muistan aina kiittää päivän maltillista alushousuvalintaani, sillä puolisoni vanhat shortsit tuppaavat putoamaan nousun hetkellä puoleen tankoon. Ajattelin ostaa asiaankuuluvat varusteet pikimmiten, mutta huomiseksi niitä ei taaskaan ole.
Ymmärsin jo ensimmäisenä kurssipäivänä, miksi isäni ei osallistanut kolmea räkänokka-lastansa purjehommiin. Purjehdushetkellä päähän ei mahdu mitään muuta kuin veneen osat ja tuulen suunta. Miten ihmeessä joku kykenee edes puhumaan samaan aikaan?
Huomasin mitä olin ikävöinyt. Hiljaisuutta, joka meri luokseni tuo. Merta voi tuijottaa ajattelematta mitään. Tuijottaa tyhjään. Keinuminen myös rauhoittaa. Kuin palaisi kohtuun. Alkuun.
Onneksi uskalsin kääntyä kohti tuulta. Nimittäin silloin vene pysähtyy. Vähän kuin elämän muissakin vastoinkäymisissä. Pitää mennä niitä kohti.
Vene kyllä pysähtyy.
***
Merisää kuin runo, jota saatan kuunnella ennen nukkumaanmenoa.
Yöllä tuuli yltyy
Kohtalainen tai hyvä näkyvyys
Koillisenpuolista tuulta
Utua
***
Vene kyllä pysähtyy.
Hienoa Marjukka!
Kiva lukea taas tekstiäsi, purjehdus on hieno laji, vastatuulessa kaikki pysähtyy, sivumyötäinen paras….
Olemme juuri lähdössä Mikkelistä kohti Kotkaa, hieno paikka tää Koivuranta, ilma syksyinen.
Kristiina saa pressun päälle ensi viikolla🏁
Kiitos iskä, terveisiä Suomeen!
Oon samaa mieltä merisäästä. Se on kuin runo, sen kuunteleminen on terapeuttista, rauhoittavaa ja tulee lapsuus mieleen
🧡
Kirjoitat hienosti, on helppo eläytyä. Olen sisämaan asukas, enkä ymmärrä purjehtimista mitään🙂
Kiitos!