Laituripaikka

”Lähtöjärjestyksen toivotaan aina olevan oikea. Ettei kukaan ainakaan joutuisi hautaamaan lapsiaan. Mutta kuka sitten saa lähteä ensin. On sekin liikaa jos siskonsa joutuisi hautaamaan. ”, kirjoitin viime merkintään. Little did I know.

Olin juuri katsomassa itselleni purjevenettä. Ehkä perhekin vielä innostuisi tästä projektista. Asiantuntija koputteli veneen pohjaa ja totesi: ”köli on poikki”. Jätin jäähyväiset veneelle, jonka olin jo mielikuvissani ostanut ja jonka tiikkisiä pintoja sivelisin ja hioisin. Olin suunnitellut kysyväni pikkusiskoani mukaan projektiin. Yhteinen laituripaikka.

Paluumatkalla Paraisilta surin sinne jäänyttä purtta. Ehkä veneen oli jo aika lähteä tuonelaan, moottori kyllä jäisi elämään jonkun toisen sisämoottorina.
Samainen paluumatka siirsi minut surun toiselle tasolle, sille vaativimmalle. Puolisoni oli saanut ovelle poliisit sillä aikaa kun olin poissa. Pikkusiskoni oli löytynyt kuolleena. Puolisoni järkytys oli myös monentasoinen – hän luuli suruviestin koskevan minua.

Yritin jatkaa purjeveneiden katselua. Paneuduin sisämoottoreiden jäähdytysjärjestelmiin, kölin optimaaliseen syvyyteen ja veneen purjehdittavuuteen. Tyhjensimme siskoni asuntoa ja mietin, miksen pyytänyt häntä katsomaan naivistien näyttelyä. Varmaan siksi, että olin jo pyytänyt häntä pioninäyttelyyn, ja ajattelin ettei hänen tarvitsisi kieltäytyä kahdesti. Ehkä hän oli jo silloin kuollut.

Surutyön siirtäminen purjeveneisiin onnistui mainiosti. Melkein ostin veneen laituripaikalla liki kivenheiton päästä kotoamme. Sitten tuli vesilammikko. Pojan huoneeseen, kellarikerrokseen. Huoneen raakapinnalle purkaminen ja myyjän peittelemän virheen havaitseminen. Lakimiehet ja taloudellinen huoli. Olisin kuitenkin valinnut surutyön. Mutta en voinut, sillä kaikki kapasiteetti meni vesivahingon selvittelyyn. Jouduin hylkäämään laituripaikan. Sinne olisin asettanut purteni ja suruni.

Eilen jouduin kohtaamaan suruni. En millään olisi halunnut sittenkään. Olla nyt tekemisissä sellaisen asian kanssa, jota ei kenellekään toivoisi milloinkaan. Kirkossa peilasin itseäni lapsiini. Kukin heistä osaltaan ilmentymä surustani. Yksi rauhallinen, tyyni. Yksi sinnitteli, kertoi yhtäkkisten iskujen tulosta rintakehään urkujen soidessa. Kolmas itki. Kuuntelin pappia tarkkaan. Kolme auringonsädettä saapui arkun päälle kertomaan jostain suuremmasta yhteydestä juuri siinä hetkessä.

Sain kirjoitettua hautajaisia edeltävänä iltana tekstin, jonka luin muistotilaisuudessa.

Perhe on laaja käsite. Sanakirjan mukaan perheellä tarkoitetaan kahden tai useamman henkilön muodostamaa sukulaisuuden tai parisuhteen yhdistämää yhteisöä, tai toisiinsa läheisesti liittyvien asioiden ryhmää. Kuten vaikka soitinperhe. Synonyymejä perheelle ovat suku, perhekunta, klaani, heimo, ruokakunta, huonekunta, ja kotitalous. Jo vauvasta saakka pikkusiskoni käsitys perheestä lienee ollut ”confusing”, hämmentävä. Boheemi äiti ja duunari-isä, minä pyörimässä ja paimentamassa molempia heistä kuinka olla vanhempi ollessani 16-vuotias. Pian kuvioihin tulivat sijaisvanhemmat x ja x. Muutaman vuoden päästä lastenkoti. Siskoni muutti meille lukion kynnyksellä ja se muutti perhekäsityksemme päälaelleen. Olimme itsekin melko nuoria vanhempia, ja teini-ikäisen nuoren käyttöopas oli varmaan mennyt väärään osoitteeseen. Siskoni elämä oli ollut täynnä turvattomuutta, emmekä osanneet vastata hänen tarpeisiinsa. Vuodet olivat tuulisia. Oli seesteistä, oli hankalaa. Hän kuitenkin kirjoitti ylioppilaaksi ja olimme onnellisia hänen saavutuksestaan. Siskoni muutti pian kirjoitusten jälkeen omilleen ja vedimme hetken happea puolin toisin. Yhteys palasi kuitenkin pian. Palasimme hänen kanssaan keskusteluissa monesti niihin aikoihin kun olimme samaa ruokakuntaa ja välillämme vallitsi syvä ymmärrys ja kunnioitus toisiamme kohtaan. Yhteys säilyi yli ulkomailla vietettyjen vuosien ja paluumme jälkeen siskoni vieraili kotonamme säännöllisesti. Minua ja siskoani yhdisti rakkaus taiteen eri muotoihin. Puhuimme paljon maailmanpolitiikasta, äidistämme ja kaikesta mahdollisesta. Puolisoni ja siskoni jakoivat musiikillisia intressejä. Lapsemme rakastivat häntä ja oli ihanaa, että täti asui lähellä. Kaikkien näiden vuosien ajan olen hakenut rooliani suhteessa siskooni. Olen yrittänyt olla äidin korvike, tukihenkilö, sisko, ystävä. Tänään suren pikkusiskoni kuolemaa. Pikkusiskon, joka oli minulle enemmän kuin sisko. Hän oli perheenjäseneni, heimolaiseni. Olen varma, että jokainen tässä huoneessa oleva ihminen kuului siskoni perhe-käsitteeseen tavalla tai toisella. Olen kiitollinen siitä, että hän sai kokea olevansa osa niin montaa perhettä. Kiitos teille kaikille siitä. Päätän tämän Heli Laaksosen runoon, jonka sain kolleegaltani. Myös hän menetti pikkusiskonsa vuosia sitten, ja olen saanut häneltä korvaamatonta tukea näinä vaikeina aikoina.

”Yhtenä aamuna Luoja soitti:
Hän on täällä!
Saapui juuri perille.
Pukee parhaimpiinsa
ja lähettää teille kaikille terveisiä:
Surkaa vähän,
mutta älkää kauan.
Nostakaa maljat
tälle hyvälle elämälle,
hyvin eletylle.
Eläkää itsekin aina
kuin ensimmäistä päivää”