Lähtöjärjestyksen toivotaan aina olevan oikea. Ettei kukaan ainakaan joutuisi hautaamaan lapsiaan. Mutta kuka sitten saa lähteä ensin. On sekin liikaa jos siskonsa joutuisi hautaamaan.
Tai parhaan ystävänsä.
Koskettaa arkun pintaa kämmenselällä, toivottaa hyvää matkaa. Nyökätä omaisille osanotot, vaikka itse juuri ja juuri pysyisi jaloillaan. Vain lähiomaiset ovat sydämen puolella. Oma sydämesi juuri ja juuri paikoillaan.
Papittaret heittämässä hiekkaa ja istumassa kahvipöydässä. Vaatimassa uskontunnustusta. Ristiäkö kädet, vaikka on kirkon itse hylännyt. Kuiskatako Isä meidän-rukouksen, kun sen sanominen ääneen ei velvoittaisi mihinkään.
Virret ja urut kaivavat piilevänkin surun kurkunkannelle. Kipu kurkussa pakottaa nostamaan katseen kohti ristiä. Kun laulaa kurkku oikein auki, kipu helpottaa.
En muista mitä virsiä oman äitini hautajaisissa veisattiin, mutta muistan istuneeni vasemmalla. Oliko äiti väärinpäin. Miksei kukaan pyytänyt minua pukemaan häntä.
Joskus toivon lähteväni ennen muita. Antaen surun vuosikellon förskottiin kaikille siitä hyötyville. Ettei minun tarvitsisi enää ikinä surra, kurkunkansi kipeänä, jumalattomana.
Marju
Hautasin tänään viimeisen mummuni. Mummun, jonka ääntä en tosin enää edes muista. Hän tavallaan lähti pois jo vuosikymmen sitten, mutta sydän jaksoi pumpata pyöristettynä lukuna liki vuosisadan.
Olen aina pohtinut kuolemaa ja hautaamista. Kerran Kaunissaaressa kävelin vahingossa haudan päältä. Omanissa ihmettelin tyhjää hautausmaata, Intiassa suorastaan tuttavallista suhdetta vainajiin. Nepalissa katselin hindujen kuolinmenoja aitiopaikalla, kuin teatterissa. Heidän polttaessa vielä lämpimät läheisensä roviolla. Grillatun lihan tuoksu leijaili ilmassa. Pyhät lehmät vaelsivat joenpiennarta pitkin.
Tänään satoi vettä. Ihailin tätini kaunista minkkiturkkia, joka oli taatusti yhtä vanha kuin mummu. Se hylki lumihiutaleita ja vettäkin. Oma takkini ei varmasti näe kuolemaani, toisin kuin nuo minkkiturkit.
Niin tunteellista.
Iskä