Tarvitsin vain päivämäärän

Kaikki samaistuvat odotuksen kutkuttavaan tunteeseen. Lähestyvä jouluaatto, ystävän polttarit, seuraava lomamatka. Odottaminen tuo jollain tasolla myös rutiineja: laadit itsellesi ehkä aikataulun, teet listoja ja mielikuvittelet itsesi määränpäähän. Odottavan aika on sanonnan mukaan pitkä, mutta mielummin pitkä kuin ei odotusta ollenkaan.

Maisemia aamulenkiltä, josta on tullut tärkeä rutiini rutiinikammoiselle itselleni

Kuukausi sitten tehty päätös jäädä kesäksi aavikolle laski stressitasoja hetkellisesti. Ei enää odottamista. Iloitsin muiden lomasuunnitelmista ja yritin ylläpitää hyviä mielikuvia omasta kesästämme. Koulut jatkuisivat jälleen syyskuussa ja tässä olisi vielä vain kolme kuukautta lusittavaa. Vaikka päätös helpotti olotilaa, jokin jatkoi kytemistä. Aloin hiljalleen käpertymään sisäänpäin. Olin hämmentynyt kykenemättömyydestäni hallita mustia tunteita, eivätkö tutut keinot tehonneet alkuunkaan.

Olen pitänyt itseäni melko resilienttinä ihmisenä. Värikäs elämänhistoria on tuonut tunteen kaikkivoipaisuudesta ja luulin etten juuri värähdä vaikka viereen putoaisi pommi. Talvisodissa taistelleet veteraanit nauraisivat jos kuulisivat ihmisten ahdistuvan siitä, että heidän tarvitsee istua kotona pari kuukautta. Eihän minulla ole lupaa ahdistua, kun en ole kadulla tai lottana sodassa. Keskiluokkaisena pitäisi olla kiitollinen kaikesta ja ken vitisee, joutukoon jalkapuuhun.

Kytevä puristus rinnassa ei lähtenyt pois kiitollisuusharjoituksilla tai tetriksellä (jonka pitäisi muuten tutkimusten mukaan vähentää traumamuistojen piirtymistä aivoihin). Yritin löytää erilaisia pakokeinoja ja aloin ylläpitää fantasiaa Suomeen muutosta. Samalla surin jo etukäteen menetettyä vuotta kansainvälisen koulun erityisopettajana. Hain kuitenkin töitä Suomesta, selvitin lasten kouluasiat ja järjestin nuorimmaiselle paikan lähipäiväkodista.

Olin 90% matkalla kotiin lapset mukanani, vaikka he olisivatkin saaneet tehdä valinnan itse. En vaatinut puolisoltani muuttamista ja varauduin vuoden yksinhuoltaja-arkeen. Olisimme aavikolla vielä kesän puoleenväliin ja sen jälkeen, soronoo. I´m done. En soisi lapsillemme kesää 50 asteen helteessä vailla mitään tekemistä ja syksykin vaikutti yhtä toivottomalta. Seinät alkoivat liikkua kohti toisiaan.

En muista kumpi sen sanoi, mutta ilmoille syntyi yhtäkkiä ajatus siitä, että lomailisimme sittenkin Suomessa. Puolisoni jäisi tänne, jotta saisimme edes toisen tulot turvattua ongelmatilanteessa. Maahanpääsy on edelleen kysymysmerkki, mutta se on palkanmaksun edellytys. Puolisoni olisi kuitenkin mielummin erossa perheestään kaksi kuukautta kymmenen kuukauden sijaan. Olen surullinen ettei hän pääse jakamaan kesää kanssamme, mutta samalla toiveikas että hän voisi tulla perässä rajojen avauduttua. Kissoille löytyy kyllä hoitajia.

Varasimme lennot ja tunsin, kuinka painon tunne rintakehässä alkoi helpottaa. Meillä olisi vihdoin jotain mitä odottaa. Ehkäpä muita ulkosuomalaisia on suojannut ajatus juuri siitä, että Suomen lomaan on saanut laskea kuukausia ja päiviä. Nyt se suojaa minuakin.

Tarvitsin vain päivämäärän.

4 kommenttia

  1. Tervetuloa lomalle Suomeen, sitten jaksatte taas syksyllä Dohassa

    1. Author

      Niin juuri. Toivottavasti pääsemme maahan takaisin suunnitellusti.

  2. Ihanaa! 👏 Tervetuloa! ❤️ Jatketaan Isossapuistossa siitä, mihin jäätiin viime kesänä.👌🏻 Ja tietty viinit Palskilla auringonlaskussa. 🤩🥂

Vastaa käyttäjälle Minttu Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *