Hesarissa julkaistu (21.3.2020) Terhi Toivosen toimittama artikkeli taisi kertoa minusta. Olen meinaan juuri se ihminen, jonka sisäinen anarkisti alkoi ottaa ylivaltaa rajoitusten alkaessa. Vähän sama kuin teini-ikäisenä, jolloin kapinoin kotiintuloaikaa vastaan juomalla itseni melkoiseen humalaan.
Qatarin tapahtumista ei jännityselementtejä puutu. Koulujen sulkeminen tuntuu peruskauralta verrattuna sitä seuranneisin tapahtumiin. Kuntosalien ja leikkikenttien sulkeutuminen tuntui ahdistavalta, mutta onneksi uima-altaat olivat auki. Ei mennyt aikaakaan, kun altaat sulkeutuivat. Vannoin uivani siellä illan hämärtyessä ja tsemppipeukutin niille asukkaille, jotka uivat kieltoa uhmaten keskellä päivää. Vannoin pukeutuvani ninja-asuun ja lenkkeileväni puistoissa vaikka salaa.
Nautimme ulkoilusta lähipuistossa vielä viime viikonloppuna, kunnes kuvat pohjoisen rantaviivalla parveilevista ihmismassoista ja moskeijoiden edustalla rukoilevista ihmisjoukoista levisivät uutisiin. Ei mennyt aikaakaan, kun viimeisetkin puistot ja rannat suljettiin. Lehdet julkaisivat nimilistoja karanteenia rikkoneista ihmisistä. Viereinen hotelli on täynnä ulkomailta lennätettyjä paikallisia, jotka viettävät karanteeniaan vaatimattomasti viiden tähden hotellissa.
Tuo teini-iän kapinoinnin kulmakivenä toiminut ilta päättyi siihen, kun kylän mustamaija poimi minut kyytiinsä huomattavasti ennen asetettua kotiintuloaikaa. Täällä Qatarissa kapinointini päättyi hetkeen, jolloin ymmärsin viruksen olevan ehkä lähempänä kuin arvasinkaan. Naapurin pojalla nousi nimittäin korkea kuume, ja poikani oli leikkinyt hänen kanssaan monta tuntia. Onnenkantamoinen matkassamme saimme kuitenkin tiedon, että kyseessä on jokin muu kuin korona.
Kuten Toivonen kirjoittaa, ihmiset tekevät jatkuvaa tilannearviota tilanteen vaarallisuudesta ja uhkaavuudesta. Huomaan edelleen ajattelevani, ettei virus taatusti löydä perhettäni ja jos löytääkin, se ei meitä tapa. Miksi ajattelen näin? Toivosen mukaan tämä voi johtua tietotulvan runsaudesta. On vaikea tarttua neuvoihin, kun jokainen valtio toimii eri tavoin. Toinen selitys liittyy yksilölliseen temperamenttiin: reagoimme stressiin ja nopeisiin tilanteenmuutoksiin hyvin eri tavoin.
Onko tilanne maailmalle uusi? Ei, mutta siitä on vain paljon aikaa. Ystäväni Jenni Merovuo kirjoitti mielenkiintoisen artikkelin tartuntatautien torjumisen historiasta. Ruttojen riivaamat valtiot perustivat ensimmäisiä karanteeneja jo 1570-luvulla, sillä kulkutaudit levisivät erityisen helposti tiiviisti asutuissa kaupungeissa. Ruton uhan myötä kaupungit suojautuivat muodostamalla vartioketjun- cordon sanitairen- sen kulkureiteille. Vartioketju saatettiin perustaa myös saastuneen alueen ympärille. Ensimmäinen cordon sanitaire on merkitty kirjoihin jo 1300-luvun ruttovuosina.
Saudi-Arabia tiedotti juuri rajoittavansa ihmisten ulkona liikkumista auringonlaskusta auringonnousuun. Olen melko varma, että sama on edessä pian myös täällä. En kuitenkaan enää kapinoi, sillä Suomen tilannetta seuratessa tunnen olevani enemmän turvassa tartunnalta täällä.
Tällä hetkellä kuljemme vain kauppaan. Teillä partioi poliiseja, jotka ovat luvanneet pysäyttää kuulusteltavaksi kaikki autot, joissa näkyy enemmän kuin yksi ihminen. Rantakuja Corniche suljettiin, samoin viimeisetkin kauppakeskukset. Ruokaa saa tilattua kotiin useasta eri paikasta, joten Talabat-kuskit pysyvät kiireisinä.
Teinikapinan ja tätianarkian ympyrä sulkeutui tänään päätyessäni poliisin pysäyttämäksi iltapäivälenkkini lomassa. Lenkkeilin parkkipaikan läpi, joka on ilmeisesti osa suljettua lenkkeilypuistoa. Poliisit olivat ystävällisiä ja jopa hieman pahoillaan vaatimuksestaan siirtyä ison tien varteen juoksemaan. Kääntyessäni poispäin auton ikkunasta kuului huudahdus ”are we okay?”, kuin varmistaen, etten vain ollut suuttunut. Vastasin: ”You are just doing your work, don´t worry”
Let´s do our work, too.
