Myötäelämisen kaksiteräinen miekka

Esikoiseni ollessa kaksivuotias päätin tehdä uudenvuodenlupauksen. Olin jo tovin kärsinyt huonosta omatunnosta, joka johtui ikävistä vuorovaikutustilanteista lapseni kanssa. Vaikka olin huolehtivainen ja tarkka äiti, vuorovaikutukseen liittyi tietynlaista tunnekylmyyttä: en osannut vastaanottaa lapseni pahaa mieltä ja halusin, että negatiiviset tunnetilat ylitetään nopeasti.

Päätin aloittaa tietoisen empatiaharjoittelun ja tuosta päätöksestä on kulunut pian kahdeksan vuotta.

Pengoin empatian käsitteen määrittelyä googlesta. Empatia tarkoittaa emotionaalista reagoivuutta, tietoista yritystä asettua toisen asemaan ilman pyrkimystä ylentää itseään suhteessa toiseen. Empatia ei ole sääliä, vaan myötäelämistä. Se ei ole toisen tunnetilaan menemistä kuten sympatia, vaan toisen tunnetilan ymmärtämistä.

Olen päätellyt empatian syntyvän kasvatuksesta ja biologisista lähtökohdista. Tutustuin aiheesta tehtyihin tutkimuksiin ja päättelyni osoittautuivat vähintään oikeansuuntaisiksi. Uudempien tutkimusten myötä biologiset valmiudet ovat tosin luultua suuremmat, mutta varhaislapsuuden ja nuoruuden aikaiset kokemukset empatiasta vaikuttavat pitkäkantoisesti aina aikuisuuteen saakka. Empatiakyvyn häiriöt ovat yleisiä neuropsykiatrisissa häiriöissä kuten autismin kirjon ihmisillä ja psykopaateilla.

Mitä kasvatukseen tulee, toisten näkökulman omaksumiseen kannustava, hellävarainen ja lämmin kasvatustyyli näyttäisi tutkimusten mukaan edistävän empatiaa. Kodin tunneympäristö on tullut ajankohtaiseksi pohdinnan aiheeksi etenkin nyt, kun lapset viettävät kotonaan poikkeuksellisen paljon aikaa ja vanhemmat puolestaan harjoittelevat kaksoisrooliaan lapsen oppivelvollisuuden toteutumisessa.

Miksi olen joutunut harjoittelemaan empatiaa? Uskon juurisyiden löytyvän lapsuudestani ja nuoruudestani, jolloin olisin tarvinnut empatiamallia vaikeiden tunteiden käsittelyyn. Toisaalta uskon, että kokemani asiat olivat niin vaikeita, ettei niiden käsittely onnistunut edes läheisiltä aikuisilta. Toisen vanhemman alkoholismi ja sen seurannaisvaikutukset olivat läsnä pitkään, samoin sairauden tuomat narsistiset piirteet.

Empatiaharjoitteluni alkoi pienin askelin. En enää käskenyt lastani lopettamaan itkemistä, vaan otin syliin ja lohdutin. Sanoitin tunnetta, joka auttoi samalla myös itseäni. ”Olet vihainen”, ”olet surullinen”. Harjoittelin antamaan tilaa voimakkaan tunteen tasoittumiselle. Välillä tuli takapakkia, sillä en pystynyt myötäelämään lapsen vaikeassa tunnetilassa. En pysty siihen sataprosenttisesti vieläkään, mutta pystyykö kukaan muukaan?

Empatia voi tutkitusti myös uuvuttaa. Etenkin läheisiä kohtaan osoitetun empatian tulisi olla loputonta, sairastumisenkin uhalla. En ole koskaan uupunut liian empaattisen käytöksen vuoksi, joten ehkäpä rajoittunut empatiakyky voi myös suojata. Toisaalta, muiden ihmisten vaatima empatia voi pakottaa meidät rankkojen valintojen eteen, jolloin ei auta muuta kuin seurata oman moraalikäsityksen johdatusta. Empatian tulisi olla jaettu, molempiin suuntiin ulottuva kokemus kahden ihmisen välillä.

Suurimpina opettajina empaattisuuden polulla ovat toimineet omat lapseni ja parisuhteeni. Tarvitsemme peilejä, jotta voimme kehittyä. Ulkomaille muuttaminen tarkoitti etäisyyttä tuttuihin sosiaalisiin suhteisiin. Jäljelle jäi perhe, se suurin ja tarkin peili. Tällä hetkellä jokainen meistä joutuu tuijottamaan peiliin, sillä maailmantilanne ei päästä ketään karkuun kapakkaan tai liikuntaharrastuksiin. Se tekee kipeää.

Kehittyminen on kivuliasta, mutta kaiken sen arvoista. Olen vielä kesken, mutta matkalla.

2 kommenttia

  1. Kiitos tästä avoimesta ja koskettavasta tekstistä. Osui hyvin minuunkin.

    1. Author

      Kiitos palautteesta! Teksti oli tärkeä myös minulle.

Vastaa käyttäjälle Johanna Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *