Kielten opiskelu on ollut minulle työlästä, mutta samoin on ollut kaikki muukin opiskelu. Muistini on reistaillut jo alakoulussa, enkä ole koskaan saanut hyvää selitystä asialle. Mursin selkäni viime vuonna ratsastusonnettomuudessa, ja putoamishetkellä selästä kuulunut narskuva ääni palautti mieleeni alakoulussa tapahtuneen onnettomuuden. Kuulin samaisen äänen kallostani kaatuessani pää edellä jäälle. Kaverini kaatui voimalla päälleni ja päähäni kohdistunut isku oli melko valtaisa. Päätäni ei koskaan tutkittu, mutta narskuva ääni jäi vahvasti muistiini. Mikään muu ei sitten jäänytkään.
Huonosta muistista huolimatta olen selvinnyt akateemisissa opinnoissani melko pitkälle kokolailla takaliston lihasten voimalla. Toisten lukiessa kokeeseen yhden illan verran, minä istuin viikon ja kirjoitin kaiken paperille. Kun kirjoitin, muistin.
Qatariin muutto sai minut epäilemään kielitaitoni riittävyyttä, sillä en ole joutunut käyttämään englantia aktiivisesti aikoihin. En juuri katso telkkaria, joten kielitaito ei päässyt kehittymään edes vahingossa. Sanavarastoni on silti yllättävän laaja.
On kuitenkin selvää, että koulusanasto vaatii opiskelua. Merkkikartio, tukiopetus, kolmioviivain ja vähennyslasku ovat esimerkkinä sanoista, joista minulla ei ollut aavistustakaan tänne tullessani.
Entä kuka minä olen englanniksi?
Vaikka huomaan kielitaitoni kehittyneen valtavasti jo parissa kuukaudessa, en osaa vieläkään olla oma itseni vieraalla kielellä. Edes tervehdys ”HI” ei kuulosta omalta. Olen rytmiltäni melko nopea suomenkielen puhuja, mutta englanniksi äärimmäisen hidas. En osaa vitsailla englanniksi, saatika reagoida muiden juttuihin haluamallani tavalla. Kielitaidon karttuessa kiinnitän kielioppivirheisiini yhä enemmän huomiota ja turhaudun oman puheeni laadusta yhä enemmän.
Olen siis englanniksi jäykkä, hidas ja huumorintajuton.
Tai ainakin luulen niin. Onneksi työpaikkani on täynnä suomalaisia, joiden seurassa saan häpeillä itseäni myös suomeksi.
En ole aiemmin pohtinut identiteettiäni tältä kannalta, joten asia vaatii hieman pureskelua. Olen myös myös miettinyt asiaa lasten näkökulmasta. Miten lapset reagoivat siihen, etteivät he saa ilmaistua itseään haluamallaan tavalla?
Ehkäpä lapset eivät mieti asiaa. He vain toimivat. Eräs lapsi oli ensimmäisen kouluvuotensa hiljaa ja seuraavana vuonna hän puhui kokonaisia virkkeitä. Joillekin yhteisenä kielenä toimii hymy, hippa ja hein huutaminen.
Olen ymmärtänyt täällä ollessani myös jalkapallon pelaamisen hienouden. Jalkapallossa ei tarvita sanoja ja kaikki mahtuvat mukaan.
Englanninkielinen identiteettini vahvistuu päivä päivältä ja yritän olla ottamatta itseäni liian vakavasti. Kuuntelen ja luen kirjat ja uutiset englanniksi ja koitamme puhua englantia myös kotona.
Olen kaikesta huolimatta entistä ylpeämpi rakkaasta kotikielestäni ja suhtaudun huonoon ja mustaan huumoriin entistä suuremmalla rakkaudella.
Tekstin lomassa olevat kuvat on otettu Qatarin kansallismuseosta.