Ikävä

Lapsuuteni harvat kesäleirit ovat muistikuvissani tylsiä ja ikävä-itkua täynnä. Leireiltä tippui porukkaa kuin selviytyjissä – ikävä kävi ylivoimaiseksi ja moni lähti kotiin kesken kaiken.

Minä en ikävöinyt tai itkenyt. Muistan kyllä olleeni kateellinen eräälle tytölle, joka vuodatti kyyneleitä lankapuhelimeen valkoisessa pitkässä yöpuvussaan. Hän näytti ihan satuhahmolta. Halusin tuntea yhtä riipivää ikävää ja päätin yrittää tihrustaa samaiseen lankapuhelimeen. Satuhahmoinen tyttö lähti kotiin seuraavana aamuna, minä kirjoitin kortin ja jatkoin kiltisti leiriä. Ei olisi tullut kuulonkaan lopettaa sitä kesken.

Ikävän sanotaan olevan positiivinen tunne. Se kertoo meille tärkeistä asioista. Tarkoittaako ikävöimättömyys sitä, että asia ei ole minulle tärkeä? Olen pohtinut tätä usein, sillä en miellä itseäni kovinkaan ikävöiväksi ihmiseksi. Luulin tuntevani suurta ikävää lapsiani kohtaan aina kun he ovat poissa, mutta tosiasiassa ikävä onkin pelon ja kontrolloimattomuuden tunne. Pelko siitä, että heille sattuu jotain tai he jäävät heitteille tunnetasolla. Pelko on aina ollut turha, mutta se elää minussa. Haluan aina varmistua siitä, että he tulevat kohdatuksi. Pelko siitä, että heille tapahtuisi jotain, on niin ikään hyväksyttävä osana vanhemmuuden riipivää tunnekirjoa. Kuulemma olotila helpottaa vanhainkodissa, mutta en olisi tästäkään niin varma.

Puolisoon ja parisuhteeseen liittyvä ikävän pohdinta on ollut ajankohtaista jo kesästä alkaen, kun puolisoni oli vuoroviikoin töissä ja kotona. Löysin itseni usein ikävöinnin sijaan miettimästä, miksi en ikävöi. Tai siis ikävöin, mutta lähinnä työparina. Oliko avioliitto pilalla? Keskustelin tästä tunteesta hyvän ystäväni kanssa ja jaoimme saman tunteen. Molemmat meistä selitti asiaa lapsuuden traumoilla. Kun joutuu olemaan oikein vahva, tunteet siirtyvät sivuun ja ihminen toimii kuin kone.

Puolisoni lähti Qatariin elokuussa ja me loput lähdemme vasta lokakuussa. Eron hetkellä olin jo valmistautunut tiristämään kyyneliä kuin jo silloin aikanaan lankapuhelimeen, mutta ei. Ei pisaraakaan. Pelästyin jälleen hieman. Päätin kuitenkin, etten anna ikävöimättömyyden täyttää ajatuksiani. Päätehtäväni oli kuitenkin pitää lapset hengissä ja itseni leivässä.

Kaksi viikkoa siinä meni. Soiteltiin joka päivä. Ei ikävää. Sitten se iski. Molemmilla vielä tismalleen samana päivänä.

Kun joutuu olemaan oikein vahva, tunteet siirtyvät sivuun ja ihminen toimii kuin kone.

2 kommenttia

  1. Olen huomannut, että kun ikää tulee, ikävöinti vähenee.
    Viimeksi olen ikävöinyt hillittömästi vuonna 2005 kuopustani. Olin vajaan viikon matkoilla, hän oli sillon melkein kolmen ja minä vuotta vajaa 40 v.
    Sen jälkeen en ole juurikaan ikävöinyt. Ainakaan niin paljoa🙄.

    Mukava lukea ajatuksiasi. Lisää toivoen😘

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *