”En tykkää yhtään, että riitelette” -Riitelyn malli saadaan jo lapsena

Havahduin tällä viikolla siihen, että lapseni on kasvanut isoksi ja hän on näkevä, kuuleva ja aistiva ihmistaimi. Onhan hän ollut sitä jo viimeiset yhdeksän vuotta. Havahduin siihen, että hän aistii KAIKEN.

Omat muistikuvani vanhempien riitelystä ovat hataria. Muistan kerran äitini heittäneen isää jäätelöpuikolla, mutta se on suurin riita jota olen heidän välillään todistanut. Riidat pysyivät suljettujen ovien sisällä, emmekä aistineet muuta kuin tunnelman, jota olisi joskus voinut leikata saksilla.

Isän ja äitipuoleni riidan malli on ollut erilainen: Sanotaan mikä vituttaa ja homma on ohi parissa minuutissa. Näin jälkikäteen ajateltuna pidän tästä mallista mykkäkoulua enemmän, vaikka lapsena napakka sananvaihto oli lähinnä ärsyttävää kuunneltavaa.

Olen todistanut myös parisuhdeväkivaltaa äitini uusissa, eron jälkeisissä parisuhteissa. Opin ymmärtämään eron tavanomaisen ja epäterveellisen suhteen välillä. Ajauduin tästä huolimatta myös itse väkivaltaiseen suhteeseen, mutta tiedostaminen ei tehnyt lähtemisestä yhtään helpompaa. Väkivalta oli henkistä ja ihminen oli jälkikäteen mietittynä syyntakeeton, mieleltään sairas ihminen. Onneksi pääsin suhteesta irti, sillä näin kerran hänen uuden tyttöystävänsä bussissa silmä mustana.

Kaiken se kestää, paitsi rälläkän.

Parisuhteen malli opitaan usein jo lapsuudenkodissa. Parisuhteen ja sen myötä myös kodin tunneilmapiiri on monen tekijän summa, jossa yhdistyvät yksilöiden tunnesäätelytaidot, elämänkokemukset ja temperamentit. Soppaan voidaan lisätä vielä elämäntilanteiden tuomat muutokset kuten esimerkiksi stressi, unettomuus ja terveyteen liittyvät asiat, jolloin cocktailissa ei ole mitään ennustettavuutta. Tilastojen mukaan parisuhteen suurimpia koetinkiviä ovat ensimmäisen vauvan syntymä ja sitä seuraava vuosi.

Olen tähän asti luullut, ettemme juuri riitele. Lähinnä kinastelemme. Oikeastaan minä kinastelen. Olen temperamentiltani tulistuvaa tyyppiä, mutta lepyn äitipuoleni tapaan noin kahdessa minuutissa. Tuhot jäävät näin ollen vähäisiksi ja mykkäkoulua ei perheessämme juuri harrasteta. Olen ajatellut, että lapseni saavat melko tavanomaisen mallin parisuhteesta. Siis sellaisen, jossa saa tuntea kaikkia tunteita ja jossa pyydetään myös anteeksi. Erään kahvikuppi-episodin jälkeen ymmärrykseni lapsen tuntemuksista aikuisten kinasteluiden kuuntelijana muuttui merkittävästi.

Kirjoitusharjoituksia

Kahvikuppi-episodissa puolisoni kahvi kaatui lattialle kastellen tärkeän kirjani. Reaktioni ei ollut kummoinen, mutta viesti oli selkeä: Minua ottaa päähän ja miksi helvetissä se kuppi piti jättää lattialle samalla kun leikit lapsen kanssa sirkusleikkejä.

Kenenkään ääni ei korottunut kertaakaan.

Vaikka tilanteeseen ei liittynyt kahvista kastuneen romaanin lisäksi suurempaa draamaa, tyttäreni ahdistui keskinäisestä sananvaihdostamme suuresti. Hän koki, että iskää ei saisi syytää, sillä kuppi kaatui kuopuksen potkaistessa sen kumoon. Tyttäreni oli minulle hyvin vihainen ja kertoi inhoavansa riitelyämme. Sana ”riitely” vei minut takaisin hetkeen, jossa lentävän jäätelöpuikko iskeytyy isäni ohimoon. Se vei minut tilanteisiin, jossa asiat on ratkottu huutaen.

Eihän meidän riitelymme ole lähelläkään RIITELYÄ.

Oppilaalleni hankkima kehosukka auttaa rauhoittumaan.

Lapsi ei yleensä osaa kuvitella itselleen toisenlaista todellisuutta. Lapsen käsitys normaalista elämästä on juuri sellainen elämä, jota hän elää. Joidenkin mielestä on normaalia, ettei hampaita pestä kuin kerran kuukaudessa. Joillekin huudosta täyttyvä arki-ilta on ilta muiden joukossa.

Vaikka riitelymme on harvinaista ja silloinkin lähinnä pienimuotoista, nopeasti ohimenevää naljailua, se on osa lastemme arkea. Vaikka lastemme keskinäinen riitely on huomattavasti parisuhteemme kinastelua suurieleisempää, he tuntuvat kokevan riitamme suurempina kuin ne ovat. Johtuuko tämä siitä ettemme juuri riitele, vai siitä, että lapsilla ei ole kokemusta muunlaisesta riitelystä?

Asia on mietityttänyt minua paljon. Kävimme koko perheen kesken keskustelun riitelystä ja siitä, mikä on turvallinen tapa olla eri mieltä asioista. Kerroin, että riitelyssä tai riitaa kuunnellessa ei ole normaalia jos jotain pelottaa. Kolmasluokkalainen tuntui ymmärtävän, että me aikuisetkin olemme vain ihmisiä omine tunteinemme ja luonteenpiirteinemme. Edes me opettajat emme pysty aina hillitsemään itseämme.

Näin joulun alla on hyvä pysähtyä miettimään, millainen tunneilmapiiri kotona vallitsee. Juhlapyhät tuovat joihinkin perheisiin lisästressiä ja etenkin lapset ovat taitavia aistimaan erilaisia tunnelmia. Ilmapiirin kiristyessä tunteiden sanoittamisen merkitys korostuu.

”Huomaan, että tämä kiire saa minut äkäiseksi”.

”Huomaan, että sinulla on kurja mieli kun äiti ja isä kinastelevat. Sinulla tai meillä ei ole kuitenkaan mitään hätää, saamme tämänkin riidan sovittua”.

Joskus tunteiden sanoittaminen voi auttaa meitä huomaamaan tarpeen muutokselle. Omalla kohdallani muutoksen tarve liittyy omaan kykenemättömyyteeni sanoittaa tilanteita itselleni. Muutoksen tarve liittyy myös kykenemättömyyteni rauhoitella itseäni ennen kuin päästän sanat ulos suustani. Temperamenttini ei oikein taivu kumpaankaan, joten koitan olla itselleni armollinen.

Vuoristorata ja elämä.

Kehun itseäni ääneen huomatessani onnistuvani tunteidensäätelyssä. Kiroilen kuin merimies, sekin auttaa. Saatana on yksi lempisanoistani, mutta toki koitan tehdä parhaani, että lapset kuulevat vain hittoja ja hemmettejä.

Täällä Qatarissa vietämme enemmän aikaa perheenä kotosuomeen verrattuna. Pienemmissä neliöissä ja muuttuneessa elämäntilanteessa. Ei ihme, että eloomme mahtuu myös enemmän yhteentörmäyksiä. Olen kuitenkin varma, että tämä kokemus hitsaa meitä vielä tiiviimmäksi porukaksi ja opimme toisiltamme ehkä enemmän kuin koskaan. Hyvässä ja pahassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *