Tänään kello 11.

”Tänään kello 11.00 löysin itseni kävelemästä simpukankuorien päällä. Kovan tuulen puhaltaessa jo toista päivää vesi oli alhaalla ja merenpohjaa oli työntynyt esiin useita metrejä, paljastaen kivenlohkareiden väleissä lepäävät simpukankuoret. Simpukankuoret olivat tuttuja – täällä lajikirjo on kapea ja rannalta löytää keskimäärin viittä erilaista kuorta. Monelle ne olisivat varmasti eksoottisia, mutta minulle ne näyttäytyivät samoina kuin metsistä löytyvät kaarnanpalat tai oksat.

Eteeni avautui kaunis näkymä rantaa, aurinkovarjoja, veneitä ja niiden takana korkeat talot, kotini. Olisin halunnut tuntea sykähdyksiä sydämessäni kuin menneinä vuosina, tämän kaiken ollessa uutta ja eksoottista. Tämä oli takapihani, kaunis, mutta jotenkin vailla sielua. Ihmiselle rakennettu visuaalinen elämys, mutta minulle yllätyksetön ja jokseenkin päälleliimattu. 

Teenkö surutyötä maalaamalla kaiken tylsäksi ja värittömäksi? Tekeekö se lähdöstäni helpompaa?

Hetken käveltyäni löysin simpukan jollaista en ollut ennen nähnyt. En halunnut nostaa sitä ylös. Se saattaisi järkyttää juuri rakentamaani ajatusta tylsyydestä, josta nyt haluaisin pois. Suomi sen sijaan oli mielessäni kirkkaana ja puhtaana, kuin täynnä löytämättömiä simpukoita jotka odottavat minua. ”

Hain syksyllä Kirjan talon järjestämään hautomoon, joka konkretisoi pitkän ajan haaveeni kirjoittaa jonkinlainen pidempi teksti. Hautomon tapaamiset ovat loppusuoralla ja aika näyttää, kuinka sinnikkäästi jaksan kirjoittaa ilman ryhmän tukea. Samaan aikaan mietin, kuinka sinnikkäästi jatkan maalaamista ilman opettajaani.

Kirjoitin tuon alussa olevan tekstin hautomon etätapaamisessa. Tehtävänä oli kirjoittaa kymmenen minuuttia aiheesta ”Tänään kello 11”. Havahduin tekstin myötä siihen, kuinka alitajuntani on jatkuvassa surutyössä. Olemme nimittäin palaamassa Suomeen. Vaikka päätös oli osaltani selkeä eikä siihen ole liittynyt epäröintiä, minun on hyväksyttävä tunteiden kirjo jonka muutos tuo tullessaan.

Luulen, että olen sysännyt muuttoon liittyvät ajatukset kaikenlaiseen tekemiseen. Olen levoton ja esimerkiksi hautomotapaamisen aikana vaihdoin paikkaa läppärini kanssa viisi kertaa. Ehkä minun pitäisi kirjoittaa tästä muutoksesta enemmän. Muutto on positiivinen, mutta samalla niin kipeä asia, etten tiedä miten päin olisin. Olemme perheenä joutuneet sanomaan lukuisia jäähyväisiä, mutta en tiedä miten suhtaudun nyt, kun lähtijöinä olemme me. Viime vuosina olemme saaneet olla ne jotka jäävät, palaten lomalta tuttuun työhön ja arkeen.

Edessä on työnhaku ja taloksi asettuminen vanhaan kotiin. Tuntuuko se yhä kodilta näiden vuosien jälkeen? Edessä on myös lasten itsenäisempi elämä, johon liittyy pientä kauhua. Olen saanut pitää pienokaisia hyppysissäni, kulkien heidän kanssaan kouluun ja lähettäen heidät tutun kuljettajan kyydissä kotiin. Nyt edessä ovat pyörämatkat ja tien ylitykset, uusi koulu ja uudet ystävät.

Vaikka elämä täällä on monen mielikuvissa kermaperseilyä ja laiskottelua auringossa, arki se on arkea täälläkin. Työ on vaativaa ja terveellisten lunch boxien rakentaminen päivästä toiseen saa haaveilemaan suomalaisesta kouluruoasta. Lasten itsenäinen liikehdintä rajoittuu resortin aitojen sisäpuolelle ja kaikki muu liikkuminen tapahtuu aikuisen avulla. Uberilla kulkeminen on kuitenkin halpaa, ja muistan kauhistelleeni suomalaisen taksikuskin mittaria, jonka aloitustaksalla olisi päässyt täällä maan pohjoiskärkeen.

Elämää helpottavia asioita tulee ikävä. Ruokakasseja ja ruokaa saa tilattua kotiin puolen tunnin varoitusajalla ja naapuritornin kauppa mahdollistaa jatkuvan ramppaamiseen kaupalla. Luulen, että ostosten ja aterioiden suunnittelu Suomen maaperällä tulee olemaan yksi haastavimmista tehtävistä joka minun täytyy taas opetella uudelleen. Lähin kauppa on muutaman kilometrin päässä ja vaatii auton alle. Entä ne vaatteet? Suomessa vaatetta tarvitaan noin kymmeneen erilaiseen säätilaan. Täällä säätiloja on yksi, poikkeuksena ”talvikuukaudet” jolloin tarvitaan hupparia.

Yksi erikoinen piirre ajattelussani liittyy kaiken muun pysyvyyteen. Että kaikki olisi Suomessa juuri niin kuin ne olivat sieltä lähtiessämme. On kuitenkin selvää, että asiat ovat menneet neljässä vuodessa eteenpäin. Sukulaiset ja ystävät ovat vanhentuneet siinä missä minäkin ja monet ovat tahoillaan kokeneet muutoksia ja menetyksiä. Lasten kaverit ovat kasvaneet ja huomaan miettiväni, jatkuuko heidän välinen ystävyys siitä mihin viimeksi jäätiin.

Ajatukseni ovat hataria ja sekavia, täynnä kysymyksiä. Muutto takaisin Suomeen tuntuu paljon vaikeammalta kuin muutto ulkomaille. Vaikka päätös syntyi nopeassa aikataulussa, tarvitsen aikaa muutoksen käsittelyyn. Katsotaan, kuinka valmis olen kesäkuussa.