Ihminen tavoittelee onnea

Vuoden vaihtuminen tarkoittaa monelle lupausta uudistumisesta. Lupausta nahan luomisesta, eroon pääsemisestä, uuden omaksumisesta. Kansanrunousarkiston tutkija Juha Nirkko kuvaa radiohaastatelussa vuoden vaihdetta hetkeksi, jolloin olemme muutoksen tilassa, ikäänkuin muovailtavissa. Yleisradion kokoamat muistelmat ovat mielenkiintoista kuunneltavaa: uusi vuosi on ollut täynnä taikauskoa, symboliikkaa, ennustuksia ja ennen kaikkea pyrkimystä nähdä tulevan vuoden surut ja onnen hetket jo etukäteen. Tavattiinpa jopa viedä lattialta lakaistut roskat kolmen tien risteykseen, josta ruumisvaunut ovat kulkeneet. Silloin näkisi tulevan puolisonsa.

Viime uutena vuotena päätin rakentaa jälleen uuden itsetunnon. Sellaisen, joka ei järkkyisi pienestäkin poikkinaisesta sanasta. Sellaisen, joka ei helähtäisi vaikka tärkeäksi ajateltu ihminen ei ottaisikaan yhteyttä. Sellaisen, joka ei tulisi surulliseksi, vaikka jätettäisi ulkopuolelle jostain sellaisesta jonne haluaisi. Sellaisen, joka kestäisi pettymyksiä loputtomiin.

Päätin myös olla parempi ystävä, sukulainen, puoliso ja äiti. Huomaavainen, ystävällinen, kuunteleva, jämäkkä, lojaali, tasapuolinen, kohtelias, anteeksiantava, avulias, lämmin, herkkä.

Olen joka vuosi lähettänyt uudenvuoden rakettien matkaan haavoittavia ihmissuhteita ja luonteenpiirteitä, jotka tuottavat minulle häpeää. Olen ampunut taivaalle haaveita ja toiveita, joiden mahdottomuus on ollut liian ilmeistä. Korkealla kirkuvan räjähdyksen myötä olen hyvästellyt ja toivottanut tervetulleeksi asioita, joiden olen päättänyt olevan osa muutosta itsessäni.

Uusi vuosi tulee kuitenkin aina yllättäen, enkä koskaan ehdi suunnittelemaan aikeitani riittävästi. Ajaudun antamaan uusia mahdollisuuksia haavoittaville ihmissuhteille ja niille luonteenpiirteille joista pyrin eroon. Jatkan haaveilua ja olen toiveikas mahdottomien asioiden suhteen. En päätäkään hyvästellä ja toivottaa tervetulleeksi. Pysyn juuri sellaisena kuin olen.

Aikanaan uskottiin, että uuden vuoden ensimmäiset teot olisivat ratkaisevia. ”Joka aamu on armo uus”, kuuluu myös vanha virsi 1800-luvulta.

1.
Joka aamu on armo uus,
miksi huolta siis kantaa!
Varjot väistyy ja vajavuus,
Jeesus voimansa antaa.
Kiitos Herran, hän auttaa tiellä,
meidän kanssamme nyt ja aina on,
täällä suo Isän suosion,
rauhan luonansa siellä.

2.
Joka aamu on armo uus,
huolet voimme siis heittää.
Rangaistuksenkaan ankaruus
ei voi armoa peittää.
Herran hoidosta kiittäkäämme,
kun hän taivasta varten kasvattaa,
murheen allakin armahtaa,
hänen turviinsa jäämme.

3.
Kaikki entinen katoaa,
itkun, riemunkin aiheet,
moni arvoitus ratkeaa,
uudet alkavat vaiheet.
Kohta koittaa jo päivä Herran,
se on hänellä yksin tiedossaan.
Siksi kiitosta veisaamaan,
hänen voitto on kerran!

(San. Lina Sandell, Suom. Herkko Kivekäs)

Vaikka en ole enää edes tapauskovainen, vanhoissa hengellisissä sananparsissa on jotain rauhoittavaa. Ymmärrän taas paremmin, miksi uskonnot ovat niin tärkeitä. Kaltaiseni pakanan ainoaksi vaihtoehdoksi jää ammentaa sisäistä rauhaa raketeista. Olisiko meille tarjota jotain muutakin kättä pidempää?

Tähän aamuun on mahtunut jo paljon sellaista, joka ennustaa tulevan vuoden olevan niin hyvä kuin haluan sen olevan. Naapurit pyysivät ensi tekonaan poikaamme padelkentälle ja saimme kutsun piknikille. Myös eräs qatarilainen pyysi minua toisen qatarin yllätysjuhliin.

Tänä vuonna aion löytää sisäisen rauhan yrittämättä olla 2.0 versio itsestäni. Pysyn juuri sellaisena kuin olen. Tarvitsen vain jotain maadoittavaa, joka palauttaa rauhan pääkoppaani silloin, kun en siihen itse pysty.

Käännän katseeni ikkunaan, kohti merta ja ymmärrän miksi kaipaan Suomeen niin kovasti. Kaipaan luonnon helmaan. Metsään, kallioille. Olen luultavasti hieman hukassa ilman niitä.

Kiitos hienosta vuodesta. Etenkin puolisolleni, jonka ansiosta muistan 1.0 version itsestäni olevan koko lailla hyvä.