Oman kapasiteetin yliarviointi – näin teet sen

Kolmitornisen hotellin yllä jylisevät lentokoneet, ilmastoinnin humina ja kaupungin äänet pitivät minut hereillä liki koko yön. Yritin pyytää Jania sammuttamaan parvekkeen valaisimen, kunnes tajusin kajastuksen tulevan nousevasta auringosta. Olen ollut aina herkkä yöeläin ja etenkin uudet valot ja äänet vaikuttavat unenlaatuun. Onneksi muu perhe nukkuu yhä ja saan koottua hapuilevan ylivireistä keskushermostoani kirjoittamalla.

Jatkoin työskentelyä erityisluokanopettajan virassani aina muuttoa edeltävään perjantaihin saakka (kapasiteetin yliarviointi nro 1). Syksy oli jostain syystä poikkeuksellisen rankka, enkä oikein löydä syytä tunteeseen. Uusi oppilasaines tekee alusta keskivertoa haastavamman, sillä jokainen oppilas pitää oppia tuntemaan erityisen hyvin ja pitkän tähtäimen suunnitelmat jää pöytälaatikkoon. Uusi tiimi oli mahtava ja työyhteisö tuntui ymmärtävän, ettei luokkamme arki ole kovin tavanomaista ja vaatii erityisiä järjestelyitä. Aloitimme myös uusissa väliaikaistiloissa. Tässä kirjoittaessani muistan, että opiskelin tässä vielä coachingia ja tein töitä eräälle työyhteisövalmennus-yritykselle (kapasiteetin yliarviointi nro 2).

Ison talon paketointi vuokralaiskäyttöön alkoi jo hyvissä ajoin, mutta jostain syystä hommassa piti ottaa loppukiri. Lähtöä edeltävä aamu valkeni melkoisessa kaoottisuudessa ja jätin jälkeeni täysin keskinkertaisen loppusiivouksen. Jääkaappiin taisi jäädä homejuuston jämät ja soijaa, enkä pyyhkäissyt hyllyäkään. Onneksi vuokralaisen kanssa solmittu sopimus vapautti loppusiivouksesta, mutta olisin halunnut jättää ripauksen arvokkuutta jälkeeni.

Kapasiteettini yliarviointi saa kunniamaininnan lentokenttä-työskentelyn pohjalta. (kapasiteetin yliarviointi nro 3). Ensinnäkin, miten kuvittelin pystyväni liikuttelemaan 7kg käsimatkatavaroilla varusteltuja lapsiani lentokentän siirtymissä? Lasten voimat eivät riittäneet nostamaan leluilla täytettyjä vetolaukkuja. Miten saisin lapset koneeseen saatika sieltä ulos, kun yksi heistä nukkuu sylissäni ja toisella on jalka nyrjähtänyt? Vanhin lapsista loukkasi nimittäin jalkansa juuri lähtöä edeltävänä iltana ja kuljetimme häntä milloin pyörätuolissa, milloin rullakon päällä.

Onneksi matkan varrelle tuli apuja. Lentokentälle pääsystä huolehti lasten pappa ja setä. Helsinki-Vantaalla apuna hääri vanhempani ja lasten eno. Check in tuntui kestävän ikuisuuden, emmekä ehtineet kuin kävellä terminaalin läpi portille 30 euron riistohodarit kainalossa. Muuan opiskelukaverini sattui matkustamaan samalla lennolla Dohaan, enkä tiedä miten olisin pärjännyt ilman häntä. Hän auttoi minut läpi lentokentän (siirtymä portille oli ainakin 2km taival), kun kuljetin yhtä lasta pyörätuolissa ja toisessa kärryssä kulki käsimatkatavaramme. Pienin istui Marsuksi ristityn matkalaukun päällä ja vedin häntä perässäni.

Lento itsessään meni loistavasti. Kaadoin toki muovikupissa tarjoillun valkoviinin päälleni, vaikka olin juuri paasannut lapsille juomista huolehtimisesta. Ehkä pieni jännitysmomentti saatiin lasten penkkirivissä istuneen nuoren naisen toimesta, joka veti gintonikkeja kaksin käsin. Hän ramppasi vähän väliä lasten ohitse ja ihasteli koko kolmikkoa. Lopulta nainen oli sammumispisteessä ja yritti oikaista kinttunsa lasten syliin. Lapsia nauratti naisen unenpöpperyys…

Koneessa edessäni istui ihana viisikymppis-matkaansa viettävä naisseurue, joka tarjoutui kuljettamaan tavaramme ja isommat lapset Dohan kentälle minun kantaessa pienintä sylissäni. Oli liikuttavaa huomata ihmisten halu auttaa. Pääsimme kentälle ja hyvästellessämme naisseurueen en tiennyt edessä olevasta via dolorosasta.

En saanut yhtäkään apukättä paikallisista kenttävirkailijoilta, vaikka olin silminnähden pulassa. Kentän lainarattaat olivat puoliksi rikki eivätkä rullanneet eteenpäin. Keskimmäisellä tuli pakottava paskahätä samaan aikaan, kun passitarkastuksen virkailija tivasi minulta tarkkaa osoitetta määränpäässä. Osasin kertoa hotellin, mutta se ei riittänyt. Jäimme jumiin ja tunsin kyynelten kirpoavat vitutuksesta ja väsymyksestä. Sain pidettyä malttini, sillä tiesin hermostumisen vain lisäävän ongelmia. Kuhan poikani ei kakkaisi housuunsa tai pienin heräisi, niin tästäkin varmasti selvittäisiin.

Dohaan matkustanut opiskelukaverini oli mennyt jo paljon edellä hakemaan matkatavaroitaan, mutta onneksi hän pelasti loppumetrini. Hän soitti minulle juuri kreivin aikaan ja selvitti tarkan osoitteen. Se oli ”tower three”. TOWER THREE? Ja portti maahan avautui. Suomessa tarkka osoite olisi tarkoittanut ehkä muutamaa lisänumeroa tuohon loppuun, mutta maassa maan tavalla.

Käsimatkatavara-tarkastus alkoi olla keskimmäiselle jo tuskaista ja vanhimmainen väänsi itkua, kun hän ei saanut pyörätuolikyytiä ja joutui työntämään Elvin sysipaskoja rattaita. Vessa löytyi ja saimme raahauduttua jättimäisen kentän oikealle liukuhihnalle, jossa pyöri ainoastaan meidän matkalaukumme. Opiskelutoverini seisoi odottamassa ja hän muistutti etäisesti enkeliä. Kuinka joku voi olla noin ystävällinen ja auttavainen? Jäimme vielä hetkeksi jumiin kissoja odottamaan, mutta ennakko-oletuksista poiketen kissat pääsivät parissa minuutissa mukaan, vaikka tarvittava paperi ei muistuttanut omaamme ollenkaan.

Jansku oli vastassa kentällä, samoin opiskelukaveria vastassa ollut toinen opiskelukaverini. Saatana mikä matka. Tavallaan kutkuttavan kiva, mutta vain tavallaan. Olen ylpeä siitä, että jaksoin tsempata lapsia ja olla hyväntuulinen kaikesta huolimatta. Meillä oli kivaa, mutta olin niin loppu. Pidin kirkkaana mielessäni koko päivän ajatuksen siitä, että tämäkin matkustuspäivä päättyisi joskus. Se auttoi jaksamaan. Samanlaista mantraa käytin myös silloin, kun perheemme kuopus piti meitä hereillä liki kolme ensimmäistä elinvuottaan.

Mutta, täällä ollaan! Jatkossa pyrin mielummin kapasiteettini aliarviointiin ja aloitan sen lomailemalla kaikesta suunnittelusta ja suorittamisesta. Jännittävää olla vihdoin kohteessa!