”Muistaako hän enää mua?” – Lasten ystävyyssuhteiden tukeminen ulkomaille muutettaessa

Elämänmuutokseen liittyy aina jäähyväisiä. Toiset heittävät hyvästit suklaalle, toiset tukahduttaville ihmissuhteille. Molempiin törmännee silti päivittäin jäähyväisistä huolimatta. Kaupat, työpaikat ja sukujuhlat pakottavat kohtaamaan ne asiat, joista haluaisi päästää irti. Paikkakunnan tai maan vaihdos ei välttämättä tarkoita täydellistä irrottautumista ainakaan suklaasta, mutta muuttaminen mahdollistaa edellisen elämänvaiheen tarkastelun hieman ulommalta kehältä.

Hyvästeihin liittyy toive jälleennäkemisestä. Jälleennäkemistä odotetaan ja suhdetta ylläpidetään erossaolon aikana. Joskus tärkeistä ihmisistä erossa oleminen antaa kuitenkin tilaa pohtia, onko tärkeäksi oletetut ihmissuhteet sittenkin liian kuormittavia. Joskus happi kulkee paremmin erossa.

Omat jäähyväiseni elämänvaiheesta toiseen siirtyessä olivat sellaiset kuin ajattelinkin. Tiesin jo etukäteen, ketkä kannustaisivat ja iloitsisivat puolestamme. Ketkä tulisivat vielä loppumetreillä oven taakse halaamaan tai soittaisivat. Tiesin, keiden hyvästelyssä joutuisin kovettamaan itseni, sillä olen niitä naisia, jotka sallivat itselleen itkun vain puhallinorkesterin soittaessa serenadia. Onneksi ystäväni tietävät, ettei kyyneleettömyyteni mittaa tunteideni syvyyttä.

On myös ihmisiä, joiden kanssa olen toivonut läheisempää ihmissuhdetta. On raastavaa huomata, ettei toinen koe samoin ja yhteydenpito on yksipuoleista. Niistä suhteista irrottautuminen on ollut vaikeaa, mutta viimeistään ulkomaillemuuton myötä on helpompaa vain päästää irti. On myös ihmissuhteita, jotka ovat ottaneet enemmän kuin antaneet. Hapensaanti on heidän seurassaan hieman vaivalloista, mutta poiskaan ei pääse.

Lasten jättämissä jäähyväisissä toive jälleennäkemisestä resonoi minussa erityisen voimakkaana. Ymmärsin, ettei lapsilla ole tuon taivaallista käsitystä siitä, miten pitkä aika vuosi onkaan. Onneksi nykytekniikka tuo omat helpottavat tekijänsä erossa olemiseen. Whatsapp-puhelut sekä ääni- ja kuvaviestit saavat välimatkan vaikuttamaan lyhyemmältä mitä se todellisuudessa onkaan.

Poikani on alkanut kysellä, onko hänen paras ystävänsä unohtanut hänet. Yleensä tämä johtuu siitä, ettei ystävä ole vastannut hänen ääniviestiinsä ainakaan kahteen päivään. Pojat suunnittelevat jo paluuta vanhaan tuttuun elämään, jossa he kipittivät toisensa luo päivittäin ja leikit tuntuivat sujuvan aina. Paluu vanhaan on kuitenkin vielä kysymysmerkki, sillä emme edes tiedä omistammeko kotiamme enää vuoden päästä tai olemmeko ylipäätään edes Suomessa.

Olen miettinyt, onko lasten Suomen päässä olevilla kavereilla merkityksellinen rooli nyt ja tulevaisuudessa. Sain kullanarvoisen neuvon eräältä rouvalta, jonka perhe-elämä on ollut pääasiassa pelkkää expatti-arkea. Rouvan neuvo oli vaalia lasten ja Suomessa asuvien kavereiden suhdetta erityisen hyvin. Ne saattaisivat nimittäin olla juuri se tärkeä elementti Suomeen integroitumisessa pitkänkin poissaolon jälkeen. Vanhojen kavereiden kaveriporukkaan sujahtaminen on helpompaa kuin täysin uusien ystävien löytäminen. Lapsuudenaikaiset ystävät saattavat olla niitä, joiden avulla löytyvät myös omat, hieman syvemmälle kaivautuneet juuret.

Jos lapset tai muutamat muut elämämme ihmiset saisivat päättää, tulisimme Suomeen takaisin jo ensi lukuvuodeksi. Jos elämän kaikki ratkaisut tekisi muiden ehdoilla, oma tyytyväisyys saattaisi olla pian nollassa. Edellisessä kappaleessa mainittu expatriootti-rouva sanoi tehneensä viimeisimmän ratkaisunsa expattielämän ja Suomeen asettumisen välillä lapsensa ehdoilla. Edeltäneistä vuosista maailmalla päätöksen tekivät hän ja hänen puolisonsa, lasten seuratessa mukana. Kaksi aikuista lasta asuvat nyt ulkomailla ja kolmas aloittaa pian opinnot Suomen IB-lukiossa. Lukio-ikäinen lapsi oli muistutellut äitiä kuskin hankkimisesta, sillä hän ei tiennyt suomalaisesta tavasta kulkea kouluun bussilla. Muuten kaikki asiat olivat mallillaan ja suomalaiset lapsuudenkaverit odottivat jo innoissaan vanhan ystävänsä saapumista Suomeen.

Lasten ehdoilla eläminen on melko helppoa. Silloin, kun vaakakupin toiseen päähän asetetaan vanhemman työura, päätöksestä tulee vaikea. Vaikea päätös lienee myös silloin, kun vanhemmat päättävät erota ja lasten ehdoilla eläminen mutkistuu. Perheemme kohdalla ensi kevään vaakakupeissa ovat juurikin ura ja lasten ehdoilla eläminen. Kumpaan suuntaan vaaka kallistuu? Tiedän sen jo nyt.

Tiedän kuitenkin myös sen, että tärkeimmät ihmissuhteeni kestävät mantereiden mittaisen välimatkan. Lasten kohdalla kaverisuhteiden ylläpito vaatii erityistä huolenpitoa. Expattien välinen ajatustenvaihto on tärkeää etenkin tämänlaisten kysymysten edessä. Onneksi olen saanut täällä Qatarissa ystäviä, joiden kanssa voin keskustella kaikesta mieltä askarruttavista asioista.

Vaikka Qatarin ilmanlaatu ei ole Suomen vertainen, täällä on hyvä hengittää. Ylipäätään ihmisen on hyvä hengittää, kun saa elää näköistänsä elämää.