Epämääräisiä rajoja

Esikoiseni sai aikanaan katsella prinsessalehtiä vuoteessaan, jotta pikkuveljen nukahtamisitkut eivät ärsyttäisi liikaa. Kirppareilta hankitut lehtipinot lainehtivat sängyssä ja talossa säilyi rauha. Eräänä iltana käräytimme toisemme salakuljettamasta lisää lehtiä hänen sänkyynsä, vaikka olimme vannottaneet hänelle, ettemme tuo niitä tänään enempää. Toistemme epäjohdonmukaisuus lähinnä nauratti, vaikka tiesimme sen olevan väärään suuntaan johtava polku.

Todistin leikkipuistossa äskettäin tilannetta, jossa alle kouluikäinen lapsi löi toista lasta. Paikalle kiitänyt äiti läpsäisi lapsen kättä aikuisen voimalla ja raahasi hänet pois paikalta kädestä riuhtoen. Toisella hetkellä eräs lapsi karkasi tien yli ja sai nannylta selkäänsä ripityksen kera. Luulen, että lauseet liittyivät liikenteen vaarallisuuteen. Nanny nosti lapsen autoon ja seurue kaahasi tiehensä lapset penkeillä seisoen.

Toisen roska on toisen aarre?

Lähi-Idässä kurinpitokulttuurin läpinäkyvyys aiheuttaa puistatuksen tunteita. Suomalaisissa perheissä väkivalta pysyy visusti piilossa, eikä kukaan kehtaa hakata lapsiaan leikkipuistossa. Ja jos kehtaakin, perhe on todennäköisesti jo lastensuojelun piirissä. Suomessa lapselle huutaminen on sosiaalisesti tuomittavaa ja vanhemmat arvioivat toistensa vanhemmuutta äänensävyn perusteella. Kaikki tilanteet pitäisi pystyä ratkaisemaan lapsen vahvuuksien kautta, eikä minkäänmuotoiselle agressiolle saa antaa sijaa.

Löydän itseni usein pohtimasta suomalaisuutta ja kulttuurimme vaiettuja tunteita. Kuunnellessani erästä podcastia äitien agressiosta, ymmärsin agression olevan kaikkia ihmisiä yhdistävä ja välttämätön ominaisuus, jonka ehdot sanelee vallitseva kulttuuri. Onko parempi päästää kaikki tunteet ulos, vai pitää ne sisällään? Suomalaiset perhesurmatilastot eivät kallista kuppia vaikenemisen kulttuurin suuntaan, mutta järkeni sanoo huutamisenkin (lyömisestä puhumattakaan) olevan väärin.

Täällä kaikki on vähän suorempaa ja samalla epäjohdonmukaisempaa. Kukaan ei tunnu katsovan pahalla lastaan kurittavaa vanhempaa, mutta kukaan ei myöskään tunnu puuttuvan, jos lapsi ei osaa käyttäytyä. En ole vieläkään hahmottanut, mistä asioista vanhemmat sättivät lapsiaan ja mistä jättävät sättimättä.

Mahtavatko lapset tietävän sitä itsekään?

Lasten väliset konfliktit ovat näkyvä osa uutta arkeani. Olen saanut kuulla mitä ihmeellisempiä puolustuspuheenvuoroja tilanteissa, joissa lapsi on käynyt toiseen käsiksi.

”Miss, he hit my cousin and I will hit him ”

”Miss, My mum said I have to hit back”

”I will bring my dad here and he will make you cry”

”But, miss!!”

Lapsen perusturvan kannalta ajateltuna turvattominta lienee epäjohdonmukaisuus. Siis, jos lapsi ei tiedä mitä häneltä odotetaan tai mitä hänen toiminnasta seuraa. Epäjohdonmukainen kasvatus saattaa näkyä massiivisena oireiluna koulussa. Oppilas voi reagoida jo pelkästään opettajan äänensävyn muutoksiin, sillä hän ei tunnista, mitä muutos tarkoittaa. Pakenenko vai taistelenko?

Haluaisin olla vanhempana kuin työminäni: pitkäpinnainen ja rauhallinen viilipytty. Omassa vanhemmuudessani nuo ominaisuudet loistavat kuitenkin poissaolollaan.

Hermo menee ja pyydän anteeksi.

Hermo menee ja pyydän anteeksi.

Prinsessalehtiä lukuunottamatta pidän kiinni johdonmukaisuudesta ja ennakoitavuudesta. Niillä pääsee jo aika pitkälle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *