”Joko jännittää?” – yksi viikko lähtöön

Moni on kysynyt minulta otsikon kysymyksen, ja olen vastannut siihen systemaattisesti ”en ole ehtinyt”. En ole nimittäin yksinkertaisesti ehtinyt jännittää, sillä energiani on kulunut pakkaamiseen ja asioiden hoitamiseen. Talossamme on yli 300 lämmitettävää neliötä ja tilan tyhjentäminen on melkoinen ponnistus. Olisi varmaan helpompaa latoa kaikki laatikoihin ja varastoida, mutta olen halunnut käydä kaiken huolella läpi. Viimeisimmät pahvilaatikot ovat kyllä sellaisia silppulootia, ettei kisaväsymyksen syveneminen jää epäselväksi.

Silppua on joka puolella. Keittiön kaappien pillipussit ja pussinsulkijat. Kylppärin kaappien partahöylät, pinnit ja erinäiset purnukat. Kodinhoitohuoneen tahranpoistoaineet ja värinkerääjät. Vanulaput, laastarit, pyykkipojat, nuppineulat ja tulitikut. Kaikkea pientä joka nurkassa. Kaikkea paitsi partahöylää saatetaan vielä tarvita, joten pikkusilpusta täyttyvät muovirasiat levittyvät pöydille. Lapset purkavat matkalaukkujaan, koska haluavat vielä leikkiä juuri niillä kissa-figuureilla jotka on pakattu alimmaiseksi.

Lapset ovat järjestäneet pihakirppiksiä ja valinneet Suomeen varastoitavat lelut. Käsimatkatavarat saavat painaa 7kg/henkilö ja lapset saavat käyttää sen tilan leluilleen. On mielenkiintoista huomata, mitkä lelut ovat lopulta niitä tärkeimpiä. Itse matkalaukut saavat painaa 30kg/henkilö. Laukkuja on pitkin kämppää ja yksi on täynnä kenkiä, toinen vaatteita. Yksi laukku on pyhitetty lautapeleille, kirjoille ja muulle perustarpeelliselle tavaralle kuten fiskarsin saksille, liimapuikolle ja ompelusetille. Roolivaatteita kannattaa kuulemma ottaa mukaan, sillä ne maksavat Dohassa maltaita ja niitä tarvitaan koulussa aina silloin tällöin. Lapset tykkäävät roolileikeistä ja roolivaatteita pakattiin iso pino.

Täällä näyttää yksinkertaisesti kammottavalta.

Hujan hajan-elämä on tehnyt hyvää. Pakotan itseni tuijottamaan kaaosta ja lipitän kahvia. Olen suoriutunut tästä kaikesta melko zenimäisesti, mutta viime viikon oksennustauti ja lapsen täilöydös oli hieman liikaa. Olin yhtäkkiä ihan totaalisen poikki ja kuormittunut. Pikkupaskiaiset eivät edes lähteneet ekassa pesussa ja koko rumba piti aloittaa alusta.

Jännitys alkaa olla samoilla leveleillä saivareiden etsinnän kanssa, ja molemmat olisi kiva unohtaa. Saivareita ei enää löytynyt, mutta jännitys jäi. Jännitys ei vielä liity kohdemaan arkeen, vaan siihen, saanko kaiken kuntoon täällä Suomessa. Kissojen lentoluvan järjestyminen huojensi oloa, mutta siirsi stressin toisaalle. Olenko siirtänyt kaikki laskut sähköisiksi? Olenko maksanut kaikki laskut? Ainakin onnistuin ilmeisesti viemään erään ystävämme arvokkaat luistimet Kontti-tavarataloon. Onneksi säästin Oonalle pieneksi jääneet luistimet..

Tätä kirjoittaessa on sellainen olo, että minun pitäisi olla muualla. Pyyhkimässä kaappeja tai lakaisemassa autotallin lattiaa. Viikkamassa lakanoita laatikkoon tai olla lukemassa lapsille jotain yleissivistävää ja luovuutta ruokkivaa kirjaa. Olen kuitenkin päättänyt olla hössöttämättä pienen hetken ja tuijotamme netflixin Abstract-dokkarisarjan toista tuotantokautta jo toista tuntia veljeni kanssa. Lapset katsovat piirrettyjä, onneksi sentään yksi heistä on naapuriperheen kanssa leikkipuistossa. On pakko nollata.

Tasan viikon päästä vietämme viimeistä iltaa Suomen kodissa. Miltäköhän silloin tuntuu?