Surun kvartaalit tulivat tutuksi ensimmäisen kerran äitini kuoleman myötä, noin 13 vuotta sitten. Silloin ajatus surun kvartaalisesta olemuksesta oli mielestäni cliché. Pikkusiskoni kuolema ja sen jälkeinen vuosi kuitenkin osoitti, että kvartaalinen vuosikello on ihan hyvä konsepti surun jäsentämiseen. Niin se meni tälläkin kertaa. Tosin fanfaarien kera saapunut Q2 tuli päälle niin isolla telalla, etten ehtinyt muuta kuin litistyä sen jyrätessä ylitseni valtavalla voimalla.
Surun vuosikellon ensimmäinen neljännes, Q1, on pelkkää paperien pyörittelyä, asunnon tyhjentämistä ja valintojen tekemistä. Mikä arkku, mitkä kukat. Mihin haudataan, mikä kakku. Tuleeko lehti-ilmoitus, otatko sinä tämän maljakon vai mieluummin tämän toisen. Kuka tekee loppusiivouksen ja myy vanhat tavarat. Juttelee ostajien kanssa ja tuntee sen jälkeen häpeää, kun tuli oversharettua (=jaettua ihan liikaa asioita). Miksei voinut vain sanoa ”Moi” ja ”Kiitos hei!”.
Q1 mahdollistaa surun kätkemisen katkeruuteen ja kiukkuun. Miksi minä paiskin täällä hommia surupäissäni ja sisarukseni ovat luuhaamassa omiaan. Tämä on hirveän kätevä tapa ohittaa suru ja siirtää se muhimaan toiselle kvartaalille.
Q2 pakottaa pysähtymään surun äärelle, sillä ei ole enää mitään tekemistä. Hautajaiset ovat takanapäin ja tuhkatkin ripoteltuna. Jotain äksöniä ja verenpaineen nostatusta saadaan tähänkin ajanjaksoon, yleensä perinnönjaon muodossa. Kuka saa ja kenelle annetaan. Niiden avulla surua on mahdollista siirtää Q3 puolelle. Ehkä jopa Q4:een, jos mahdollista. Joku on saattanut huomata esimerkiksi vainajan vaasin olleen luultua arvokkaampi, jolloin toisten osakkaiden tulisi saada kompensaatiota. Tästä saadaan mehevä jatkumo seuraavalle kvartaalille. Surua voi koittaa hallita uppoutumalla töihin. Omalla kohdallani huomasin kuitenkin tekeväni töitä arvojeni vastaisesti, koska olin niin surullinen. En jaksanut enää kuunnella esiteinien suunsoittoa ja äyskin minkä ehdin. Olin vihainen. Yöunet painuivat miinukselle päivä päivältä enemmän. Q2 päättyi pitkään sairaslomaan, sekä keskivaikean masennuksen ja ahdistushäiriön toteamiseen.
Q2-Q3 aikana ilmestyy myös oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen raportti, jos sellainen suoritetaan. Seikkaperäinen raportti opettaa uusia sanoja. Lautuma on sanana sellainen, että se jää kielen päälle. Kun ei ihan tiedä miltä se näyttää. Kuolinsyitäkin voi olla ensisijaisia ja toissijaisia. En tiedä miltä kuollut ihminen näyttää. Raportti pakottaa mielikuvittelemaan ruumiin asennon löytymishetkellä, kun se niin tarkasti kuvataan.
Q2 ja Q3 tuo usein enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, etenkin jos kyseessä on poliisitutkintaan johtanut kuolema. Äidin exitus oli selkeämpi. Syöpä, piste. Pikkusiskoni kuolinsyyksi paljastui lopulta pneumonia, mutta toissijainen kuolinsyy toi lisää kysymyksiä. Sellaisia, joihin en tule saamaan koskaan vastausta. Masentunut mieleni syötti itsesyytöksiä ja painuin pohjalle kuin sukeltaja painot vyöllään.
Q4 tuli päätökseen heinäkuussa. Se oli kokoava vuosineljännes, jonka myötä sain rauhan itseni ja siskoni kuoleman kanssa. Hyväksyin sen, että mieleni järkkyi odotettua pahemmin ja että se heijastui kykyyni tehdä töitä. Vaikeinta on ollut hyväksyä, että mieleni voisi masentua. Totuus on kuitenkin se, että mieleni on ollut masentunut mitä ilmeisemmin jo alakouluikäisestä saakka. Mutta kun on pärjääjä, sisukas ja sinnikäs, ei kukaan sitä edes huomaa. En edes minä itse. Lukioikäisenä kerroin terveydenhoitajalle rinnan päällä olevasta mustasta möykystä. Nuorisopsykiatrian poliklinikalla harjoiteltiin siitä irrottautumista ja saatoin syödä jotain lääkkeitäkin. En muista. Mikään ei koskaan oikeastaan muuttunut, paitsi että opin pärjäämään paremmin. Olin aina ajatellut, että kaikki ihmiset käyvät läpi samanlaisia ajatuksia, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Että kaikilla on vähän tällaista. Möykkyjä rinnassa ja sydämentykytyksiä. Hengityksen salpautumista ja tunne kuiluun putoamisesta. Tunnetta yksinäisyydestä vaikka ympärillä on kaikki mitä tarvitsen. Ajattelin sen kuuluvan taiteilijan lapsen identiteettiin. Melankoliaa.
Jos kuoleman kvartaalit ovat tuoneet jotain hyvää, niin ne ovat tuoneet mukana lisää itseymmärrystä ja läsnäoloa. Vieneet mennessään kaiken turhanpäiväisen. Kaiken millä ei ole mitään merkitystä. Ne ovat jäsentäneet asiat tärkeysjärjestykseen.
Uuden Q1 alkaessa voin todeta, että olen yhä hauras, mutta onnellinen. Kiitollinen. Surullinen. Toiveikas. Täynnä rakkautta ja melankoliaa.
Enemmän oma itseni kuin koskaan.