Takaumia

Talvi on ohi. Lämpötilat hilautuvat ylöspäin kuin varkain ja auringon polttaavuus voimistuu. Merivesi on juuri nyt täydellisen lämpöistä. Tuuli joko viilentää tai puhaltaa hiusföönin tavoin. Päivät pitenee ja auringon nousua saattaa seurata parvekkeelta. Tämä on mielestäni ihanin vuodenaika tällä pallonpuoliskolla.

Tähän vuodenaikaan liittyy myös ahdistusta – tasan vuosi sitten koko maa meni kiinni ja alkoi kuukausia kestävä epävarmuus. Kuulin tällä viikolla sattumalta Microsoft teamsin puhelu-soittoäänen ja meinasin oksentaa. Tuo ääni muistutti viime keväästä voimakkaasti. Olin vuosi sitten ilmeisen kovilla, vaikka luulin voivani ainakin kohtalaisen hyvin olosuhteisiin nähden. Ilman vahvaa resilienssiä olisin ollut henkisesti kusessa.

Tällä viikolla maa ilmoitti virallisesti olevansa koronanviruksen toisessa aallossa. Saimme kaksi päivää varoaikaa, kunnes uudet rajoitukset tulivat voimaan. Rajoitukset ovat verrattain maltillisia viime vuoden sulkuun verrattuna: maskipakko jatkuu, autossa saa olla maksimissaan 4 ihmistä (ellei ole samaa perhettä), leikkipuistot pysyvät kiinni, kauppakeskuksiin ei saa enää mennä alle 12-vuotiaita lapsia, julkitilojen sisäänottokapasiteetti pieneni ja kokoontua saa enää 5 ihmistä (ulkotiloissa).

Monien harrastukset ovat katkolla kuntosalien ja urheilupaikkojen mennessä kiinni. Uima-altaat suljettiin. Rannat saavat olla auki ja merelle saa mennä. Myös puistot on päätetty pitää auki ihmisten hyvinvointia ajatellen. Resorttimme padel- ja tenniskenttä pysyvät auki kaikkien vuokrakenttien mennessä kiinni. Emme saa kutsua ulkopuolisia pelaamaan, mutta saamme sentään pelata keskenämme.

Olen miettinyt viime päivinä omaa jaksamistani. Miten fiilikseni eroavat viime vuodesta?

Vähemmän anarkiaa

Vuoden takaiset rajoitukset eivät sopineet demokratiaa vaalivaan pääkoppaani sitten ollenkaan. Uutisissa ei näkynyt politikkojen ulostuloja ja vääntöä perusoikeuksista, vaan lakipykälät valmisteltiin yhdessä yössä. Julkaisukanavina toimivat instagram ja facebook. Kaikki kiellettiin ja suljettiin, mutta minä olin juuri se tyyppi, joka oli päättänyt pukeutua ninja-asuun ja tunkeutua suljettuun puistoon auringon laskettua. Tai se tyyppi, joka hyppäisi uima-altaaseen ja uisi keskelle allasta niin, ettei vartijan puoshaka yltäisi paidan lenkkiin. Olin lainsuojaton suomalainen, joka menisi halutessaan korkeimmalle vuorelle ja syvimpiin vesiin. Jokamiehen oikeudet, perkele.

Nykyiset rajoitukset tuntuvat kohtuullisilta. Vittumaisilta, vääriltä, mutta kohtuullisilta. Emme sentään joudu elämään kilometrin säteellä kodistamme ja kulkea lupalappujen kera kaupassa. Osoitin tänä vuonna suurinta anarkiaa ajamalla auton koulun parkkiruutuun nokka edellä enkä peruuttaen. Olimme juuri tulleet koululle nielutestiin Allun neljännen altistumisen myötä ja samalla alkaisi hänen neljäs kahden viikon karanteenijakso. Koulumme vartija antoi minun anarkisti-marttailla rauhassa, pyysi sitten auton avaimen ja peruutti auton ruutuun. Toi avaimet saliin, jossa odottelimme nielunäytteen ottoa. Lähetti terveisiä kotiin.

Poikkeustilaan ja maan tapoihin tottuminen

Vaikka maa osaa aina yllättää, tuntuu ettei enää mikään hetkauta. Pitkän maassa oleskelun myötä olen oppinut ymmärtämään miten ”cookie crumbles”: asiat joko sujuvat kuin tanssi tai sitten ne eivät suju. Voit nähdä bussin peruuttamassa motarin ramppia alas. Tai kuinka maseratia ajava mies vilkuttaa valoja päästääksesi sinut tien yli. Saat todistaa, kuinka raha, asema ja sukunimi sanelee marssijärjestyksen. Kohtaat maailman avuliaimpia ihmisiä ja sitten niitä ääripäitä. Sinulle luvataan jotain, mutta seuraava henkilö kumoaa lupauksen. Kolmas lupaa taas ja joko pääset tai et pääse pälkähästä.

Vuosi on karaistanut koko perhettä jo siinä määrin, ettei muutama päivä sitten tullut päätös täysin etäopetukseen siirtymisestä heilauttanut ketään. Varauduin lohduttamaan lapsia, mutta sain kuulla tokaisun ”tämähän on jo ihan tuttua”. Tottakai asia harmittaa, mutta toive kaiken normalisoitumisesta elää myös lapsissamme. Jonain päivänä. Sekin voi tapahtua yhdessä yössä.

En edelleenkään voi sanoa olevani täysin immuuni ahdistuneisuudelle. Olen kuitenkin oppinut, kuinka olla onnellinen pysähtyneessä maailmassa. Ja kuinka tärkeää haaveilu juuri nyt on.

Tänä vuonna aion toteuttaa suuren haaveeni purjeveneestä. Sitä ennen välttelen teamsin soittoääntä ja vaalin Zoomia. Ensi vuonna sekin taitaa oksettaa.