Se oli äitipuoleni vakiovastaus jokaiseen ”onko pakko?” kysymykseen.
Olen saanut asua Suomessa, jossa ei ole pakko tehdä mitään jos ei halua. Suomessa on velvollisuuksia ja kehotuksia, mutta pakkoa näkee vain armeijassa, vankilassa ja mielisairaalassa. Ehkä unohdin jotain, mutta lista on joka tapauksessa lyhyt. Pakottaminen ei kuulu kulttuuriimme kuin ääritilanteissa.
Toinen tärkeä osa suomalaista kulttuuria on sananvapaus. Sananvapauden ydinsisällöksi voidaan lukea ennakkosensuurin puuttuminen. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10. artiklan mukaan jokaisella on sananvapaus: vapaus pitää mielipiteitä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia viranomaisten siihen puuttumatta. Sananvapautta voidaan rajoittaa vain lailla ja erityisistä syistä.
Suomessa sananvapaus on kunnia-asia. Kaikilla on mielipide asiaan kuin asiaan ja se uskalletaan sanoa suuresti. On kommenttipalstaa ja mielipidekirjoituksia, on somehuutelua ja poliittista väittelyä. On hienoa, että me suomalaiset uskallamme ja saamme olla asioista jotain mieltä. Pidän siitä, että nostamme esille vaikeita asioita ja saamme aikaan hyvää. Samaan aikaan toivoisin, että olisimme joskus hiljaa ja lopettaisimme tarpeettoman hourailun.
Täällä aavikolla mielipiteen ilmaisu on erilaista. Muuttaessamme tänne huomasin, että mielipiteitä ei juuri näy. Korkeintaan facebook-postauksen alla. Olet ehkä huomannut, etten toistele maan nimeä kirjoituksissani. Summa summarum: Suomeen verrattuna ero on suuri. En tiedä, mitä mieltä täällä asuvat ihmiset ovat maskeista tai seurantasovelluksista. Politiikasta tai uskonnosta. Sen sijaan tiedän hyvin tarkkaan, mitä Suomessa ajatellaan.
Muistatteko kirjoitukseni viime keväältä, jossa pohdiskelin sisäistä anarkistiani? Koronatoimet vaikuttivat kohtuuttomilta ja näin itseni uhmaamassa vähintään uimakieltoa. Olen näin jälkikäteen ajatellut sen liittyvän vahvasti suomalaisuuteeni. Olen tottunut siihen, että jos en haluaisi niin ei ole pakko. Suomessa mielipiteeni halutaan kuulla ja voisin taistella ”epäoikeudenmukaisuutta” vastaan.
Tänä itsenäisyyspäivänä olen miettinyt sanaa pakko. Kuinka onnekkaita olemmekaan saadessamme olla itsenäisiä ja päättää asioistamme demokratian turvin. Asiat voisivat olla toisin. Samaan aikaan huomaan miettiväni, juhlisiko Suomi 103-vuotisjuhlaansa ilman pakkoa?
Tänään ajattelen pakon olevan joskus hyväksi. Asuinmaani onnistui sen turvin välttämään koronan toisen aallon. Olisiko Suomen tilanne helpompi, jos pakko näyttelisi suurempaa roolia? Toisaalta, Suomi ei enää olisi Suomi.
Onkohan äitipuoleni lausunto muuttunut hovissa muotoon ”pakko ei ole kuin kuolla ja käyttää maskia”? Suomen maskikeskustelu on saanut minut miettimään suomalaisuutta. Olemmeko kuitenkin niin itsekeskeistä kansaa, ettemme olisi valmiita tekemään pientä elettä muiden eteen? Aivan sama, onko teho minimaalinen vai merkittävä. Se on ele ja symboli. Teemme asioita toisen turvallisuuden vuoksi.
103 vuotta sitten suomalaiset saavuttivat jotain merkittävää. Itsenäisyys saavutettiin tekemällä asioita toisten turvallisuuden vuoksi.
Hieno isänmaallinen kirjoitus jälleen kerran Rakas Marjukka
Hyvin mielenkiintoinen kirjoitus:)))
Olen jo muutaan vuoden ollut hyvin turhautunut ihmisten jatkuvan negatiivisuuteen mitä somessa tulee esille. Kommenttikentät tursuavat negatiivisuutta, mielensäpahoittajia ja lauseita joissa käytetään sanoja: koskaan, kukaan, ikinä, milloinkaan, aina… Välillä tuntuu siltä, ettemme osaa muuta tehdä kuin valittaa. Kuuntelin erästä suomalaista podcastia ja siinä ohimennen sanottiin, että somessa ”riehuvat” negatiiviset kirjoittajat ovat vain pieni murto-osa suomalaisista. Haluan uskoa, että ne ihmiset jotka eivät pura turhautumistaa iltasanomien kommenttikenttiin, ovat niitä ihmisiä, jotka uskovat yhteiseen hyvään.
Vakiovastauksiin todentotta kuuluu:
Pakko ei ole kuin kuolla….
Mutta se on aina jatkunut:
Eikä sekään, jos muistaa hengittää.
Muistakaamme siis hengittää:)))